Mitä minulle kuuluu?

Nyt kun en ole hetkeen kirjoitellut oikein mitään kuulumisia, niin viime postaus oli Skidin kuulumiset ja nyt on vuorossa minun.
Käyn koulua jatkuvasti, nyt hieman paremmalla tuloksella kun otin itseäni hieman niskasta kiinni.
Olen ollut neljä viikkoa ratsupuolella. Ratsuja on löytyt nelivuotiaista vanhoihin pappoihin. Ja kaikkea maastoilusta vaativiin estetehtäviin.

Mieleenpainuvin päivä oli varmaan tämän viikon keskiviikko. Oltiin kahdestaan yhden toisen osaavan tytön kanssa ratsupuolella. Hoidettiin äkkiä talli pois alta ja sen jälkeen laitettiinkin Welfin ja Amal kuntoon. Sain ratsuksi Welfinin ja vuorossa oli estetunti. Meillä oli todella kiva tehtävä. Maneesin yksi pitkäsivu oli täynnä innariväleillä olevia kavaletteja. Tunnin lopussa opettajamme pisti sen sarjaksi ja lopuksi hypättiinkin ihan kivan kokoista estettä sarjan viimeisenä esteenä. Welfin oli koko tunnin läpi niin hyvä ratsastaa!

Hikinen mutta tyytyväinen heppa

Tunnin jälkeen opettajamme kysyi että mitkä hevoset haluttaisiin ottaa iltapäivällä. Oltiin aamulla aijemmin heitetty vitsiä tytön kanssa että olisi kiva ottaa jotkut hepat millä ei olla paljoa ratsasteltu. Niin pyydettiimpä kilttejä ja varmoja Javea ja Jonttea. Minulle osui kiva pikkuruuna Jontte ja näidenkin kanssa oli luvassa hyppyjä. 

Ja oli niin kivaa hypätä Jontella. Se oli hieman erillaisempi kun ne hevoset mihin olen tottunut, mutta tykkäsin siitä kovasti!

Jontte tyytyväisenä estetunnin jälkeen

Eräs päivä Tas sai toimia ratsuna

Kävin viime viikonloppuna Riders Galassa. Oli taas niin kiva tapahtuma, isot kiitokset järjestäjille.

Tästä tuli nyt aika lyhyt ja enemmänkin kuvapainoittenen postaus. Mutta toivottavasti kelpaa!

Skidin kuulumisia

Blogin päätädestä ei ole pitkään aikaan kirjoitettu tänne. Mutta Skidille kuuluu oikein hyvää.
Se ottaa nykyään aika rennosti ja maastoilee paljon. Äiti on innostunut hyppäämään sillä aika paljon ja treenaa sillä innoissaan.

kuvat c) Janna Nousiainen

Olin jopa eräs päivä katsomassa kun äiti hyppäsi Skidillä ja otin pari videoo teille. Äiti hyppää Skidillä aika erillaisella tyylillä kun minä. Hän on paljon irti satulasta ja ratsastaa todella paljon jalalla. Kun minä taas istun todella paljon satulassa ja olen hieman irti jalalla. 

Olin itse Skidillä viime perjantaina kavalettitunnilla. Skidi oli todella hyvä koko tunnin läpi. Olin vaihtanut sille kumikolmipalan takaisin joka oli ihan hyvä valinta, mutta Skidi avasi aika paljon suuta taas kun tein alkuverryttelyä. Skidi oli myös aika villi ja kun alussa mentiin osia tehtävistä niin kavalettien jälkeen se lähti ja heilutteli päätään iloisesti.. Tulin vielä lopussa myös yhden radan mihin äiti nosti esteitä. Se meni todella hyvin ja en säätänyt Skidiä ollenkaan turhaan vaan annoin sen vain olla.




Olen viime aikoina ratsastanut aika vähän Skidillä. Mutta siitä on pidetty hyvää huolta ja se saa nauttia elämästään.

Ken tietää, Barbie ei.

Viimeaikoina minulla on paljon pyörinyt päässä kysymyksiä - teenkö mä nyt niitä oikeita päätöksiä?, Haluanko minä tehdä näitä asioita koko elämäni?

Oma vastaukseni on tosiaankin se - en minä tiedä. Olen paljon miettinyt sitä että mitä haluan oikeasti elämältäni, olen oikeasti jo 18 ja kohta pitäisi jo tietää asioita.

Olen myös miettinyt tätä harrastusta todella paljon, haluanko minä tätä. Tottakai haluan olla hevosten parissa haluan ratsastajana kehittyä, kilpailla ja ratsastaa. Mutta parhaillaan minulla ei ole vain hevosta siihen. Kyllähän Skidi riittäisi vielä kuinka pitkälle mutta sen ikä alkaa tulla vastaan. Sen kanssa ei enään voi loputtomasti kilpailla. Olen myös huomannut että minulla on kiinostus kilpailemiseen täysin hukassa. Suurin syy varmaan siihen että olen antanut periksi sille että minä menstyisin. Olen jo hyväksynyt sen että minä aina mokaan ja minulle tulee se pari puomia.

Aina kun avaan bloggerin ja olen kirjoittamassa uutta postausta eksyn aina viime kesän postauksiin. Viime kesä oli ihanaa aikaa, Skidi toimi, pyörittiin kisoissa ja elämä hymyili. Nyt minusta tuntuu että ylläni on jatkuvasti tumma pilvi joka ei lähde ikinä pois ja joskus pilven reunalta kurkistaa aurinko joka tuo toivoa mutta sitten se lähteekin yhtä nopeasti kun tulikin. Minun pitäisi parhaillaan saada elämälleni päämäärä mitä minä oikein haluan tehdä.
Onhan tätä harrastusta todella vaikea jatkaa kun ei vain ole riittävän hyvää hevosta alla.

Ainoat kansalliset mitä ikinä ollaan päästy

Eniten minua ärsyttää oma asenteeni tähän koulunkäyntiin, olen ja varmaan saan jatkossa tämän kautta hienoja mahdollisuuksia. Täällä on ihmisiä jotka voi ja haluavat auttaa minua eteenpäin ratsastukessa. Mutta omissa tyhmyyksissäni niin olen tottakai jättänyt koulua tekemättä ja sehän ei tuo ihmisille paljon luottamusta. Minun on pakko alkaa ottaa vastuuta, en ole enään se 15v tyttö joka voi tehdä mitä haluaa. Olen 18, aikuistumassa, parin vuoden päässä minulla pitäisi olla stabiili elämä jossa tiedän mitä haluan tehdä. 

Tämä on asia mikä minun on vain pakko tehdä. Isäni sanoi minulle pari viisasta sanaa - elämä ei ole enään vain juhlimista ja hevosia. Olet 18 kohta on aika ottaa jotain vastuuta. Isäni on aina ollut ihminen jota loppujen lopuksi kuuntelen ja uskon. Minulla on onneksi myös ympärilläni ihania ihmisiä kenestä en ikinä voisi luopua. Hekin saavat minut heräämään todellisuuteen ja takaisin jaloilleni. 

Nämä kaksi ♥

Mikä päivä minä aikuistun, sen tiedän vain minä. Nyt minun on pakko tehdä päätöksiä, en voi enään vain hengailla haluamani mukaan. 

Ensimmäinen päätökseni on ainakin se minkä tein tänään. Se että nyt minä todellakin hoidan sen koulun kuntoon, ei enään turhia poissaoloja. Pakko on pistää asiat tärkeysjärjestykseen. 

Tämä ♥