Onko tässä harrastuksessa oikein järkeä?
Tuo on kysymys minkä olen kysynyt itseltäni monesti. Onhan tämä aika sairas harrastus. Tähän menee suuret määrät rahaa, aikaa ja tuskaa. Mieleen herää seuraava kysymys - ollaanko me aivan hulluja? Ollaanhan me perjaatteessa, mutta mitä ei tekisikään sen eteen että pääsee tekemään tätä.
Tässä on oma huumeensa, me nautitaan siitä kahden minuutin kisasuorituksesta täysin siemauksin vaikka menisi kuinka surkeasti tai siitä että se hevonen meni sinne maastoon koska ei ennen ole vapaaehtoisesti mennyt.
Tässä parin viime viikon sisällä olen miettinyt että kuinka vakavasti otan tämän harrastuksen. Kesällä Skidin saikun jälkeen päätin että en ollenkaan enään ota kisaamisesta mitään suurempaa stressiä, pidetään vain hauskaa. Aluemestaruuksissa meillä oli todella hauskaa eikä pari puomia haitannut ollenkaan. Kaksi viikonloppua sitten olin kotona seurakisoissa jossa tuli yksi keppi matkaan, joka oli täysin oma moka. Hyppäsin vielä saman radan vaan isompana, koko rata meni niin sähellsykseksi että puomeja tuli aivan liikaa.
Kaikkihan tässä lajissa haluaa onnistua. Opettajani sanoi todella hyvin - tässä lajissa harvat pärjää. Ne jotka sieltä pohjamudasta jaksaa nousta ylös, ovat niitä oikeita voittajia. Koska sieltä on yllättävän hankala nousta.
Vaikka kuinka monesti olen halunnut antaa Skidin kanssa periksi ja ajattelen että nyt en enään jaksa sen kanssa näitä kisoja tarpoa. Niin aina minussa on se pieni kipinä mitä jos minä yritän kerran vielä. En halua antaa sen kanssa periksi, se on hevonen jonka kanssa voi päästä pitkälle. Vaikka sillä on varmaan parhaimmat vuotensa ohi, niin kyllä se minun tavoitteisiin vielä menee. Ei minusta ikinä tule mitään 160cm World Cup ratsastajaa. Tykkään kisata vain sen takia että se on kivaa, saan pitää hauskaa.
Minua ei perjaatteessa olenkaan haitannut kesällä ollenkaan että en päässyt kisaamaan. Nautin täysin siemauksin siitä että pääsin hoitamaan kisoissa. Mutta aina kun joku kysyi että miksi en itse kilpaile niin tuli se pieni taka-ajatus - olisihan se ihan kivaa jos pääsisi itse.
Ehkä minusta tuleekin vaan puskaratsastaja, ken tietää - barbie ei.
Tässä parin viime viikon sisällä olen miettinyt että kuinka vakavasti otan tämän harrastuksen. Kesällä Skidin saikun jälkeen päätin että en ollenkaan enään ota kisaamisesta mitään suurempaa stressiä, pidetään vain hauskaa. Aluemestaruuksissa meillä oli todella hauskaa eikä pari puomia haitannut ollenkaan. Kaksi viikonloppua sitten olin kotona seurakisoissa jossa tuli yksi keppi matkaan, joka oli täysin oma moka. Hyppäsin vielä saman radan vaan isompana, koko rata meni niin sähellsykseksi että puomeja tuli aivan liikaa.
Kaikkihan tässä lajissa haluaa onnistua. Opettajani sanoi todella hyvin - tässä lajissa harvat pärjää. Ne jotka sieltä pohjamudasta jaksaa nousta ylös, ovat niitä oikeita voittajia. Koska sieltä on yllättävän hankala nousta.
Vaikka kuinka monesti olen halunnut antaa Skidin kanssa periksi ja ajattelen että nyt en enään jaksa sen kanssa näitä kisoja tarpoa. Niin aina minussa on se pieni kipinä mitä jos minä yritän kerran vielä. En halua antaa sen kanssa periksi, se on hevonen jonka kanssa voi päästä pitkälle. Vaikka sillä on varmaan parhaimmat vuotensa ohi, niin kyllä se minun tavoitteisiin vielä menee. Ei minusta ikinä tule mitään 160cm World Cup ratsastajaa. Tykkään kisata vain sen takia että se on kivaa, saan pitää hauskaa.
Ehkä minusta tuleekin vaan puskaratsastaja, ken tietää - barbie ei.
Tää oli hyvä postaus!!
VastaaPoista