Motivaatiopula

Minua vaivasi vähän aikaa sitten pieni motivaatiopula ratsastuksen parissa. Mikään ei tuntunut oikein kiinnostavan tai onnistuvan. Kaikki oli niin turhan tuntuista, kaikista valmennuksista tulin talliin takaisin vain ärsyynytneenä ja huonotuulisena kun "en vain osaa". Jotenkin mielestäni tämä koululle tulo oli vain huono idea kun en pääse treenaamaan Skidillä jatkuvasti. Näen sitä vain viikonloppusisin ja kisakausi lähestyi mutta mikään ei onnistunut.
Koululla Amalin kanssa kaikki meni aivan surkeasti, estetunneista ei tullut ikinä hyvää fiilistä ja koulutunnit olivat aivan katastoofi ja opettaja ei tehnyt muuta kun rääkyi minulle.

Tässä pari viikkoa sitten päivää ennen kun lähdin kisoihin menin itsenäisesti kavaletteja. Minulla meni aivan surkeasti koko ratsastus, olisi tehnyt mieli kaivaa itselleni kuoppa maahan ja makaa siellä koko loppuelämä. No menin maastoon kävelemään ja soitin yhdelle hyvälle ystävälleni.
Jueltiin pitkä pätkä siitä että mikä mättää ja miksi nyt ei mikään tunnu hyvältä. Ystäväni tottakai tsemppasi minua eteenpäin ja minulle tuli paljon parempi fiilis heti.
Mikä sitten mättää oikein? Minun asenne. Ei en ikinä ole ollut sellainen joka tyrmää kaiken ja olen vihainen jokaiselle koko loppupäivän, enkä lähes ikinä suutu hevoselle. Vaan pistän itselleni aivan liian suuret odotukset, olen liian tiukka itselleni ja en anna itselleni mitään anteeksi. Minun pitäisi olla paljon anteeksiantavaisempi itselleni ja osata olla vähemmän itsekriittisempi.

Tämän viikon ensimmäiset tunnit olivat todella hyvä esimerkki. Ratsastin Amalin itse sunnnuntaina ja maanantaina millon se oli todella kivan tuntuinen ja rento. Menin tottakai tiistaina innoissani tunnille, eiköhän se mennyt ihan päin metsää. Amal ei ollut muuta kun vahva, kuumeneva ja en saanut sitä takaisin. Sain paljon kommentteja, minulla pitäisi olla niin paljon rauhallisempi käsi kun se lähtee altani, eikä vemppaa se hitaammaksi vaan ottaa pitkä sitkeä pidäte ja rentoutua. Se rentoutuminen on niin tärkeä osa siinä pidätteessä, mutta minulla on vain sellainen tunne että en uskalla rentoutua ollenkaan Amalin kanssa. Vaikka sillon kun rentoudun niin huomaan myös että miten se hevonenkin rentoutuu. Valitin jopa kavereille eilen että antaakohan ratsastuksenopettajamme minun edes ratsastaa Amalilla enään kun meni oikeasti niin surkeasti..
Keskiviikkona oli luvassa esteitä niin tottakai olin lähes valmis sanomaan että en halua ollenkaan hyppäämään. Tottakai lähdin hyppäämään koska minähän en nössö ole. Tällä kertaa päätin että oikeasti ratsastan, päätin että en anna nyt minkään mennä pieleen ja keskityn oikeasti meidän huonoihin puoliin että saisin ne korjattua. Sain estetunnin lopussa todella hyvän fiiliksen ja paljon uusia neuvoja opettajalta. Huomasin hevosessa suuren eron kun rentoudun ja kerrankin sain tulla hymy suussa tunnilta pois! Ei se Amal mikä hyvä ollut, mutta paljon parempi ja se oli kerrankin kivaa!

Eli nyt minun on pakko ajatella paljon avartavammin, antaa itselleni helpommin anteeksi ja olla rennompi tämän lajin kanssa. Ei tämä ole aina sitä hiki hatussa treenaamista ja pusertamista.